Ludvig Lindström, Lenin ja Lundberg - räjähdysaineita Pietarista Paraisille keskellä vallankumousta

Sadan vuoden takaisista tapahtumista Turussa on nyt ilmestynyt kokonaisesitys (Rauno Lahtinen: Punainen Turku 1917-1918). Se nostaa esille joukon Turun mullistuksissa keskeisiä rooleja näytelleitä henkilöitä, joista ehkä keskeisimmäksi osoittautuu Villiam Lundberg, alun perin rautasorvari, Turun ruotsalaisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja ja Turussa ilmestyneen Suomen ruotsalaisen työväenliiton äänenkannattajan, Arbetet-lehden taloudenhoitaja ja päätoimittaja.

Arbetet ilmestyi vain kahdesti viikossa, sillä oli pieni tilaaja- ja lukijakunta, mutta kuten Anna Bondestam  on tuonut esiin, se oli Suomen työväenlehdistössä älyllisesti ja näköaloiltaan kärkikaartia. Siihen kirjoittivat mm. K.H. Wiik, monet ulkomaiset kirjeenvaihtajat ja sosialistiset teoreetikot. Lehden linjan ja luonteen kannalta keskeisin henkilö oli turkulainen liikemies, sosialisti ja Lenininkin tuttava ja aatetoveri Walter Borg, jonka artikkeleissa ja pakinoissa oli sekä vallitsevien olojen ja valtasuhteiden kärkevää kritiikkiä että aatteen paloa.

Lehden parhaana avustajana kautta sen lyhyen historian (1908-18) Bondestam pitää kuitenkin maisteri Ludvig Lindströmiä. Lehdellä kyllä oli muitakin akateemisesti koulutettuja avustajia, mm. Turun ruotsalaisen klassisen lyseon opettajat tohtori Georg Boldt ja maisteri Hjalmar Eklund, ja joskus lehteen kirjoitti myös tohtori af Ursin. Mutta Lindström oli monipuolisuudeltaan, tietomäärältään ja tyyliltään ylivoimainen. Hän tuli vuoden 1913 eduskuntavaaleissa valituksi eduskuntaan toisena ruotsinkielisenä sosialistina Turun eteläisestä vaalipiiristä (Wiikin lisäksi) – varmaan suurelta osin Lundbergin saaristoon järjestämien, suosittujen kesäjuhlien ansiosta. Alkanut maailmansota kuitenkin lopetti eduskuntatyön lyhyeen. Mainittakoon, ettei Lundberg itse juurikaan kirjoittanut Arbetetin juttuja, ja varsinaista toimitustyötä teki Borgin jälkeen Axel Åhlström.

Lindström otti vuonna 1916 vastaan Paraisten Kalkin konttoripäällikön toimen ja etääntyi sen myötä Turun työväenliikkeestä. Vielä vallankumousuhrien muistojuhlassa 29. maaliskuuta 1917 hän piti ruotsinkielisen puheen. Juhlan olivat järjestäneet kaupungin työväenjärjestöt ja venäläinen varusväki yhdessä, joten puheita pidettiin myös suomeksi ja venäjäksi ja tulkattiin.

Runsaan vuoden kuluttua, kun kaupunki oli käynyt läpi hyvin ristiriitaisen ja dramaattisen kumousprosessin, jonka Lahtinen on teoksessaan hyvin kuvannut, punaisten johtajaksi noussut ja kaupungin diktaattoriksi nimitetty Lundberg evakuoitui viimeisellä junalla 12. huhtikuuta 1918. Seuraavana päivänä kaupunkiin marssi – odotettujen saksalaisten joukkojen sijasta – valkoinen Saariston Vapaajoukko ruotsalaisen kreivi Ehrensvärdin johdolla. Yhtä sen neljästä komppaniasta johti maisteri Ludvig Lindström. Hänen sotaretkensä jatkui sitten pakenevien punaisten takaa-ajona ja vallattujen paikkakuntien puhdistuksena. Lundbergin tie katkesi toukokuussa Myrskylässä ja päättyi tiettävästi ampumiseen Suomenlinnassa.

Walter Borgin ja Ludvig Lindströmin yhteinen taival oli alkanut jo ennen Arbetetin perustamista. He olivat auttaneet venäläisiä kumouksellisia maanpakoon Venäjältä vuoden 1905 suurlakon jälkeen alkaneella taantumuskaudella. Heidän apuaan oli saanut myös itse Lenin. Toisen tiedon mukaan Lenin oli hypännyt junasta Littoisissa varjostajistaan päästäkseen ja kävellyt sieltä Walter Borgin luokse, mistä matka oli jatkunut Paraisten kautta laivalla Eurooppaan. Borgilla oli Bore-yhtiön silloisena konttoripäällikkönä edellytykset tällaisiin matkajärjestelyihin.  Omassa muistelmassaan  Lindström ei mainitse Borgia lainkaan (tämähän kuoli Pietarissa kesällä 1918 paettuaan Turusta ensimmäisellä evakuointijunalla).

Lenin oli Lindströmin mukaan tullut Littoisista suoraan hänen asunnolleen. Sieltä matka oli jatkunut Leninin vaatimuksesta jo keskellä yötä Lindströmin suhteillaan hankkimalla hevoskyydillä Paraisille, missä Lindströmin ystävät olivat järjestelleet majoituksen Kirjalassa ja matkan jatkon Paraisten Malmille.

Kirjassaan ”Lenin ja suomalaiset” Sylvi-Kyllikki Kilpi siteeraa Lindströmin kertomusta ja hämmästelee, kuinka joku on voinut muistaa neljänkymmenen vuoden takaiset asiat niin elävästi ja yksityiskohtaisesti. Lindströmin kertomus antaakin pakomatkasta ja myös itse Leninistä suorastaan elokuvakäsikirjoitukseksi soveltuvan kuvan. Lenin jatkoi ilman Lindströmiä matkaansa Lillmälöhön, mistä hän tuskastuttavan odotuksen jälkeen pääsi nousemaan veneestä Tukholman laivaan. Jonkin ajan kuluttua Lindström sai Leniniltä Kööpenhaminasta pitkän kirjeen ja toisen myöhemmin Caprilta Maxim Gorkin luota. Lindström päätti muistelmansa toteamukseen, että Leninillä olivat matkan kokemukset säilyneet hyvässä muistissa, mistä hän sai osoituksen yhdeksän vuotta myöhemmin, kun Lenin oli jo valtansa huipulla, ”mutta se on jo toinen juttu”. Kilveltä jäi selvittämättä, mikä tuo toinen juttu oli.

Kirjoitettuaan juttunsa vuonna 1946 ruotsalaissiirtolaisten kotimaa- ja kieliyhteyden säilyttämistä ajavaan göteborgilaislehteen Lindström kuitenkin jatkoi tarinaansa, muttei julkaissut jatkoa, vaan se jäi hänen arkistoonsa ja löytyy nyt Åbo Akademin kirjastosta.

”En nähnyt enää koskaan Leniniä sen jälkeen kun sanoimme toisillemme jäähyväiset pimeässä joulukuun yössä Paraisten Malmin osuuskaupan luona”, hän kertoo. Tultuaan Paraisten Kalkin palvelukseen 1916 ja Paraisten elintarvikepäälliköksi hän oli menettänyt yhteytensä Suomen vallankumouksellisiin piireihin. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen Turusta tuli pian yhteiskunnallisen levottomuuden keskus, mutta Paraisilla oli pystytty säilyttämään olot suhteellisen rauhallisina koko syksyn ajan. Paikallinen punakaarti toki oli, mutta se suostui joulukuussa 1917 pitämään yhdessä paikallisen aseettoman suojeluskunnan kanssa vahtia, etteivät Turun ryöstöt pääsisi leviämään paikkakunnalle.

Tämän sopusoinnun selityksenä oli Lindströmin mukaan se, että suuri osa Kalkkivuoriyhtiön työväestöstä oli kotoisin ympäröivältä maaseudulta ja oli ensimmäisen polven teollisuustyöläisiä monine siteineen vanhaan kotiseutuun ja maahan. Toki he olivat sidoksissa myös yhtiöön, josta saivat niukan mutta varman toimeentulon. Elintarvetilanne oli tietysti huono, mutta paikallinen elintarvelautakunta oli kuitenkin energisellä työllä takaamaan ylempien elintarveviranomaisten edellyttämät annokset.

Lautakunnassa oli useita työväen luottamusmiehiä, joiden siten oli mahdollista kontrolloida ettei mitään vilppiä tapahtunut. Yhtiön johto oli päättänyt pitää kaikissa olosuhteissa tuotannon käynnissä niin että työläiset voisivat saada palkkansa. Se ei ollut helppo tehtävä. Suurin ongelma oli kivihiilen puute, ja sama ongelma oli myös kalkkitehtaalla. Tuotannon ainoa puoli joka saatettiin pitää käynnissä oli louhinta kalkkikivikaivoksessa, ja siihen ohjattiin mahdollisimman suuri osa työvoimasta. Kalkkikiveä louhittiin suunnattomia määriä, joille ei ollut välitöntä käyttöä, jolloin varastot tuntuivat kasvavan loputtomiin. Mutta kalkkikivi kestää varastointia ja työtä saatettiin edelleen jatkaa.

Tämä toiminnan puoli kuitenkin vaarantui loppusyksyllä siksi, että räjähdysaine- ja nallivarastot hupenivat eikä niitä kaikista yrityksistä huolimatta saatu täydennetyksi. Dynamiittia kyllä riitti vielä pitkäksi aikaa, mutta nallit alkoivat olla lopussa. Kaivosinsinöörin arvion mukaan ne riittäisivät korkeintaan tammikuun alkuun.

Paraisille oli palannut muuan Emil Mellberg, jolla oli ollut aikaisemmin vaatimaton tehtävä apulaisena sementtitehtaan laboratoriossa. Kun kotimökki oli käynyt hänelle ahtaaksi, hän oli muuttanut Pietariin, missä oli erään toisen nuoren miehen kanssa perustanut pienen kemiallisen tehtaan. Kun elinkeinoelämä oli Venäjän pääkaupungissa ensimmäisen väliaikaisen hallituksen kaaduttua joutunut vähitellen sekasortoon ja olot muutenkin käyneet kaoottisiksi, he olivat sulkeneet liikkeensä. Mellberg palasi kotipuoleen ja ryhtyi ystävänsä, rohdoskauppias Isak Segerströmin kumppaniksi. He suorittivat syksyllä 1917 useita matkoja Pietariin, mistä he asianomaisen komissariaatin vientiluvalla saivat tuoduksi erilaisia tavaroita, joista oli puutetta Suomessa.

Eräänä joulukuun päivänä Lindström kohtasi Mellbergin elintarvelautakunnan kansliassa. Hän tuli maininneeksi uhkaavasta dynamiittinallien pulasta ja sen ehkä kohtalokkaista seurauksista. Mellberg totesi tähän, että dynamiittinalleja oli massoittain Pietarissa. Hän sanoi tietävänsä siellä ainakin 40 000 kappaleen varaston, jonka varmasti saisi ostaa. Kysymys oli vain siitä, miten ne saataisiin Suomeen, sillä ne olivat räjähdysaineita ja sellaisena sotakieltotavaraa jonka vientiä ei sallittu.

Lindström tuli tällöin maininneeksi Leninin olevan jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa sekä Paraisille että itselleen ja varmasti muistavan molemmat. Lenin voisi auttaa meitä mielelläänkin saamaan nallit. Lindström tarkoitti sen pilaksi, mutta Mellberg otti heti asian vakavasti. Hän kehotti Lindströmiä kirjoittamaan kirjeen jotta Mellberg voisi viedä sen Leninille: "Jos hän on kunnon mies, niin hän varmaan antaa minulle luvan ostaa nallit ja viedä ne mukanani."

Mellberg kertoi olleensa Segerströmin kanssa syksyn mittaan monta kertaa Pietarissa ja saaneensa sieltä koko lailla hyvää tavaraa - nyt keskellä vallankumousta ei ole aivan helppoa matkustaa, mutta ainahan voi yrittää.

Lindström totesi turhaksi yrityksensä saada hänet ymmärtämään, että oli mahdotonta ja mielikuvitusta käydä muutaman tuhannen räjäytysnallin tähden tapaamassa Leniniä, joka istui ”ylhäällä keskellä kumousta” ja jolla oli niin suunnattomasti muuta ajateltavaa kuin Kalkkivuoriyhtiön työläiset Paraisilla. Mellberg oli joka tapauksessa aikeissa yrittää Pietariin vielä talven aikana. Ei kai häntä ammuttaisi sen takia, että halusi viedä Leninille terveiset vanhalta ystävältä. Hän matkustaisi heti kun saisi sen kirjeen, ja Segerström tulisi varmasti mukaan.

Hänen innostuksensa ei jättänyt Lindströmiä kylmäksi. Vaarallisinta olisi varmaan itse matka. Punakaarti vartioi kaikkia asemia radalla Turusta raja-asema Valkeasaareen, eikä koskaan voinut tietää mitä tapahtuisi jos he eivät pystyisi perustelemaan matkaansa tavalla joka kelpasi vahdeille. Lindström sai silloin idean, että Mellbergin ja hänen matkatoverinsa pitäisi yrittää saada Turun miliisipäälliköltä todistus että käynnillä Pietarissa olisi suuri merkitys Paraisten työläisille. Onneksi miliisipäällikkö, ent. viilari William Lundberg oli hänen ystävänsä ”vanhoilta hyviltä” ajoilta, jolloin he olivat kamppailleet varsin paljon yhdessä. Tapahtumien kulku oli nostanut hänet tuolille, jolla oli siihen saakka istunut poliisipäällikkö ja jolla hän nyt näytteli melkeinpä paikallisen diktaattorin roolia. 
"Kehotin Mellbergiä käymään William Lundbergin luona poliisiasemalla ja esittämään asian hänelle. Sekä viemään tietysti minulta terveisiä. Lundbergin ja minun välisen puhelinkeskustelun tuloksena Mellberg ja Segerström saivat matkustuslupansa."

Kuvaavaa kumouksellisen miliisipäällikkö Lundbergin nauttimalle arvostukselle oli se, että hänen antamansa todistus oli Segerströmin myöhemmän lausuman mukaan ollut ”sesam aukene!” kaikkialla aina Venäjän rajalle saakka.

Ennen tätä kaikkea Lindström oli luonnollisesti keskustellut asiasta yhtiön toimitusjohtajan kanssa, ja hänkin oli sitä mieltä että Mellbergin saattoi antaa yrittää. Mikäli hän onnistui, erinomaista, jos taas ei, niin asia ei kääntynyt sen pahemmaksi. Niinpä jäljellä oli vain kirje Leninille. Lindström teki parhaansa selvittääkseen lyhyesti tilanteen ja korostaakseen, mitä Leninin puuttuminen asiaan saattoi merkitä Paraisten työläisille.

Lindström lainasi kirjoituksessaan Segerströmin laatimaa muistelmaa kauppamatkasta:

”Päätehtävänämme viimeisellä matkallamme oli yrittää hankkia dynamiittinalleja Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiölle. Meillä oli mukana maisteri Lindströmin kirje itselleen Leninille ja Turun miliisipäällikön antama matkustuslupa, ja selvisimmekin matkasta vaikeuksitta Pietariin asti. Mutta nallien suhteen ei näyttänyt yhtä lupaavalta. Koska aioimme välttää vaivaamasta Leniniä, yritimme pitkään hankkia haluamamme sytytyspanokset ilman hänen puuttumistaan. Kaikki yrityksemme olivat kuitenkin turhia. Nalleja kyllä oli, mutta kukaan ei uskaltanut myydä, ja kaikkialla törmäsimme vastaukseen, että räjähdysaineiden maastavienti saattoi tapahtua vain korkeimman johdon luvalla. Sota Saksan kanssa oli nimittäin edelleen käynnissä. Ellemme halunneet palata täyttämättä tehtäväämme – emmekä tahtoneet sitä – meidän täytyi siis päästä Leninin puheille hänen päämajaansa Smolna-instituuttiin.

Meitä kyllä hiukan hermostutti, miten kaikki mahtaisi sujua. Kummallista kyllä meillä ei ollut vaikeuksia päästä Leninin luo, ja hän otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Kun toimme terveiset maisteri Lindströmiltä ja annoimme hänelle kirjeen hän ilahtui kovasti ja lupasi auttaa meitä kaikin tavoin. Saimme paperin, joka oikeutti meidät itse sotakomissariaatin varastolta ostamaan ja viemään maasta 40 000 räjähdyspanosta, ja pyynnöstämme hän myönsi meille myös luvan viedä 10 puutaa raakakumia, joka myös oli vientikiellossa. Hän ei edes tuntunut epäilevän oikeuttaan kirjoittaa näitä lupatodistuksia. Sillä aikaa kun niitä kirjoitettiin hän seurusteli kanssamme ja kuunteli tarkkaan tietoja oloista Paraisilla. Hän sanoi mielellään tapaavansa maisteri Lindströmin ja haluavansa, kun olisi aikaa, matkustaa Paraisille tervehtimään sikäläisiä tuttujaan.

 Iloisina onnellisesta tuloksesta suuntasimme sotaministeriöön ja saimme sieltä ohjeet mistä saisimme noutaa nallit. Paikan nimi oli Kolpino, pieni kaupunki n. 30 km päässä Pietarista. Ajoimme sinne junalla. Sotakomissariaatin varastomakasiinit olivat kaupungin ulkopuolella. Varaston esimies oli nimeltään Genetz, ja hän tunsi Suomen oikein hyvin. Hän oli nimittäin aikoinaan palvellut Helsingissä kenraalikuvernöörin kansliassa. Hän antoi määräyksen hevosten luovuttamisesta meille, ja niin kuljetimme tavarat Kolpinon rautatieasemalle, saimme vaunun ja annoimme sille osoitteeksi Nikolain rautatieaseman Pietarissa. Aioimme itse matkustaa samalla junalla, mutta yöllä tuli niin sankka sumu ettei junaa haluttu saattaa vaaraan ja lähettää. Päätimme silloin hakeutua jalan rataa myöten Pietariin, mutta vartijat käännyttivät meidät takaisin kertoen, että samana yönä oli jo kuusi henkilöä joutunut sumussa junan yliajamaksi. 

Se oli uudenvuoden yö – meidän, ei venäläisten – ja pakkasta oli 30 astetta, joten etsiydyimme veturiin ja lämmittelimme sen tulipesän äärellä. Aamulla pääsimme lopulta matkaan ja Pietariin. Kun asemahenkilöstö näki että laatikkomme sisälsivät räjähdysaineita, vaunu irrotettiin junasta siirrettäväksi pois asemalta, mutta kun näytimme paperimme Leninin allekirjoituksin, se sai jäädä aloilleen. Hevospelillä kuljetimme sitten laatikot Suomen asemalle ja osoitimme ne Turkuun. Valkeasaaren raja-asemalla toistui sama näytelmä kuin Nikolain ratapihalla: vaunu irrotettiin junasta ja siirrettiin sivuraiteelle. Mutta vielä sielläkin, Suomen puolella rajaa, Leninin nimikirjoitus teki ihmeitä, ja niin olivat nallit ja muut tavaramme lopulta matkalla kohti Turkua.

Kun sitten saavuimme Turkuun, oli kapina jo ovella ja kaupungissa vallitsi ennenkuulumaton hullunmylly. Kovalla kiireellä saimme hankituksi hevoset ja saimme laatikot kuljetetuksi Paraisille. Meidän osaltamme seikkailu päättyi toisin kuin olimme odottaneet. Jo kotimatkalla olimme suunnitelleet palaavamme niin pian kuin mahdollista, ja silloin mukanamme olisi maisteri Lindström, ja yhdessä hänen kanssaan kävisimme Leninin luona yrittääksemme saada hänet kutsumaan venäläiset joukot Suomesta kotiin. Ainakin silloin uskoimme että se onnistuisi, niin ystävällinen hän oli ollut meitä kohtaan ja niin kiinnostunut olosuhteistamme. Ehkäpä se oli meiltä naiivisti ajateltu, mutta vieläkin ajattelen usein: Kuka tietää?”

Lindström siis näki vaivaa tämän kertomuksen laatimiseen, mutta jätti sen julkaisematta. Ehkä hänen myöhempi roolinsa valkoisena vapaussodan veteraanina pidätteli muistelemasta vanhoja tuttavuuksiaan kotimaisessa julkisuudessa. Joulukuussa 1917 hänestä tuli Paraisten kunnansihteeri, ja ilmeisesti tässä roolissa hän lähti Saariston Vapaajoukkoon. Hän ehti kuitenkin vielä helmikuussa kirjoittaa sotapropagandaa kommentoivan kirjoituksen ”Sota ja valheet”, jonka Sosialisti julkaisi helmikuun lopulla. Hän varoitti liioitelluista kertomuksista vastapuolen julmuuksista, koska niillä saatettaisiin tuhota edellytyksiä myöhemmin välttämättömäksi käyvältä yhteistyöltä eri kansalaisryhmien välillä. Tulevat tapahtumat osoittivat varoitukset aiheellisiksi.   

"Turun vallankumouskalenteri"

Vuonna 1917 Venäjällä oli edelleen käytössä vanha juliaaninen kalenteri, jonka lännessä oli korvannut gregoriaaninen kalenteri. Siksi venäläinen ajanlasku oli silloin 13 päivää läntistä jäljessä. Venäjän valtakuntaan kuuluneessa Suomessa tämä tuotti tietysti ongelmia, ja niin se vieläkin tuottaa historiantutkijalle. Monissa Venäjän historian kirjoissa on noudatettu Venäjällä silloin käytössä ollutta kalenteria, jolloin vertailu tapahtumiin meillä edellyttää pientä laskutoimitusta tai apuvälineen käyttöä.

Turun vuoden 1917 tapahtumissa keskeiset lähteet, mm. viralliset asiakirjat ja sanomalehdet noudattavat meikäläistä eli gregoriaanista kalenteria. Monissa niistä käytettiin Venäjän tapahtumista ja asiakirjoista kaksoispäiväystä, esim. Nikolai II:n kruunusta luopuminen 2./15. 3. 1917. Turun sanomalehdistä yksi, Izvestija (Turun – Ahvenanmaan varustusaseman armeijan, laivaston ja työläisten edustajain neuvoston ja sen toimeenpanevan komitean äänenkannattaja) noudatti kuitenkin venäläistä ajanlaskua.

Kytkeäkseni eri lehtien artikkelit ja eri paikkakuntien (kuten Pietari – Turku) tapahtumat toisiinsa rakensin itselleni ”Turun vallankumouskalenterin” 1917 – 18. Pyrin sen avulla kytkemään paikalliset tapahtumat ja mielenilmaukset siihen, mitä tapahtui vallankumouksen pääkaupungissa Pietarissa ja samalla myös maailmansodan rintamilla ja Euroopan maissa ja pääkaupungeissa. Näin saan Venäjän väliaikaisen hallituksen ongelmat ja esim. boshevikkien linjanvedot, päätökset ja toimet taustaksi suomalaisten poliittisten ryhmien ajankohtaisille kannanotoille ja toiminnalle.

Sotasaalisarkistoista

Sisällissodan voittajat takavarikoivat myös vastustajan asiakirjat. Sotasaalisarkiston asiakirjat ovat tallessa, mutta vaikeasti käytettävissä, Kansallisarkiston kokoelmissa.

Huolimatta valtiovallan toimesta 1980-luvulla toteutetusta Punaisen Suomen historiahankkeesta, sen keskeisiin lähdeaineksiin kuulunut arkistoaines, valkoisen voittajapuolen punaisilta takavarikoimat asiakirjat, on edelleen vajavaisesti käyttökelpoista ja vaikeasti käytettävissä.

Näitä asiakirjoja käytettiin pääasiassa vankileireille koottujen n. 80 000 punavangin syyllisyysasteen arviointiin. Niistä koottiin tietoja henkilökortteihin, joista syyteaineisto rakentui.

Itse arkistoja ei – ainakaan systemaattisesti – järjestetty esim. eri vallankumouselinten toiminnan selvittämiseksi, vaan jätettiin joko ns. vapaussodan arkistoon (joka muodosti myöhemmän sota-arkiston perustan) tai liitettiin valtiorikosoikeuksien, lähinnä valtiorikosylioikeuden syyttäjistön arkistoon. Nämä siirrettiin myöhemmin poliittisen poliisin, etsivän keskuspoliisin arkistoon. Kun EK:n kompetenssi ei riittänyt arkistojen järkevään järjestämiseen, aineisto palautui aikanaan Valtionarkistoon, jonne Sota-arkistokin lopulta siirtyi (nyk. Kansallisarkisto).

Osa tällä tavoin kokoon kasatuista asiakirjoista ei ole aika- eikä oikein muussakaan systemaattisessa järjestyksessä. Esim. Turun punaisen miliisilaitoksen kuulustelupöytäkirjat ovat hajallaan eri kääreissä, joskus taka-, joskus etuperoisessa aikajärjestyksessä, ja joku on niitä ihan järjestämättä osittain numeroinutkin (lyijykynällä sentään). Ja niiden joukosta löytyi kohtalainen nippu myös (valkoisen) Turun poliisilaitoksenkin kuulustelupöytäkirjoja keväältä 1918!

Onneksi Sinikka Uusitalo on raivannut tietä Suomen historian laudaturtyöllään 1970 ”Turussa keväällä 1918” ja siihen perustuvilla myöhemmillä julkaisuillaan (mm. Turun historiassa). Mielestäni sotasaalisarkistot olisi kuitenkin nyt, vuosisadan täyttyessä itse tapahtumista, saatettava – vaikka digitoituina – tutkimuksen kannalta mielekkääseen järjestykseen.

Oma ongelmansa on, että arkistoja paitsi tuhottiin (ensin punaisten, sitten valkoisten toimesta), myös evakuoitiin punapakolaisten myötä Venäjälle, missä 1920-luvulla toimi SKP:n ohjaamana ”Suomen vallankumouksen tutkijakunta”. Professori Kimmo Rentolalta saamani tiedon mukaan sen paperit paketoitiin lopulta Moskovan keskusarkistoon, josta ne saattavat putkahtaa aikanaan suomalaistenkin tutkijoiden saataville. Sitä päivää odottaessa on tarpeen rakentaa Turunkin  vallankumouksesta riittävän kattava kokonaiskuva.

Jaakko Mäkelä

Muistelus - vallankumousjohtajan valokuvia perhealbumissa

Piti saada kuvia Turun vallankumouksen keskeisistä tekijöistä. Niitä löytyi Anna Bondestamin kirjasta ”Arbetet. En tidning i Åbo på 1910-talet och människorna kring den” (1968). Kävi ilmi, että ”Turun diktaattorin” William Lundbergin perheen valokuva-albumit löytyivät Jämsästä hänen poikansa Helmer Saartelan perikunnalta. Ne saatiin lainaksi Turun maakuntamuseoon. Otin niistä sivu sivulta valokopiot ja lähetin ne tunnistusta varten postitse Kaliforniaan, missä Lundbergin tytär Anni Forss kävi kopiot läpi ja merkitsi niihin muistinsa varassa tunnistetiedot. Vastauspostissa tuli myös Lundbergin sukuselvitys. Kuvista otettiin kopiot maakuntamuseolle.

         Olen muistellut soittaneeni Anna Bondestamille, jolta sain tarvittavat tiedot kuvien saamiseen ja niiden tunnistamiseen. Löysin  kuitenkin kalenteristani tiedot, että lähetin kuvakopiot Kaliforniaan jo tammikuussa ja soitin kirjailijalle vasta 18.3.1988. Ehkä sain häneltä tiedot jo edellisen vuoden lopulla kirjeitse. Joka tapauksessa Pekka Saartela, Lundbergin pojanpoika, kertoi Amerikan tädistään, jonka arveli voivan muistaa jotain kuvien esittämistä henkilöistä (henkilökuvia albumeissa pelkästään olikin).

         Nykypäivänä kuvien tunnistamismenettely tuntuu monimutkaiselta ja aikaa vievältäkin. Mutta vuosi oli 1988 – tietotekninen kehitys oli silloin vasta pääsemässä valloilleen.

Jaakko Mäkelä

Kuva Kakolanmäeltä, kevät 1918

Kuva on otettu Turun Kakolanmäellä keväällä 1918. Huomaa, että myös vangeilla on aseet. Jaakko Mäkelä arvelee, että kyseessä on vastatoimenpide punaisten koston varalta:
 Punaisten evakuointivaiheessa oli vaara, että jotkut punakaartilaiset olisivat voineet tappion kostamiseksi mennä vankilaan tappamaan "lahtareita". Viipurin lääninvankilassa tapahtui vastaavassa tilanteessa verilöyly. Oletan että Turun lääninvankilan punainen johto antoi valkoisille vangeilleen itsepuolustukseksi aseet. Valokuvat otettiin sen todistamiseksi, mutta ne unohdettiin kapinan jälkiselvittelyn yhteydessä, koska eivät sopineet valkoisten viholliskuvaan - eivätkä ehkä olisi olleet punaisille vartijoillekaan kunniaksi omien silmissä.

Vallankumousvuoden Turku

Artikkeli on julkaistu Museotiedotteessa 1-2/1998. Tässä se uudelleenjulkaistaan ilman William Lundbergin* ja Antti Mikkolan** valokuvia.

Vallankumousvuoden Turku

Jaakko Mäkelä

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Eino Jutikkala kirjoitti Turun kaupungin historiassaan: "Turun työväki, jonka reagointi suurlakon aikana oli ollut voittopuolisesti perustuslaillinen, oli kahtatoista vuotta myöhempänä levottomuuden kautena vallankumouksellisempaa kuin ehkä minkään muun Suomen kaupungin."

Jutikkala asetti vastakkain perustuslaillisuuden ja kumouksellisuuden. Vuoden 1905 suurlakon aikana perustuslaillisuus oli kuitenkin kumouksellisuutta suhteessa tsaarinvaltaan, vuonna 1917 taas vallankumouksellisuutta suhteessa tapahtuneeseen Venäjän maaliskuun vallankumoukseen ja vielä enemmän lokakuun vallankumoukseen nähden. Työväenliikkeen kannalta kysymys oli siitä, oltiinko yhteistyössä porvarillisten puolueiden kanssa vai ei. Vuonna 1917 vastakkaiset intressit jakoivat kansan kahtia. Jutikkalan ongelma on siis edelleen jäljellä, vaikka uudessa muodossa: Miksi erityisesti juuri Turussa?

Järjestöt ja anarkia
Puhuessaan lokakuussa 1917 Turun sos.dem. kunnallisjärjestön kursseilla Suomen valtiollisesta asemasta Oskari Tokoi, entinen senaattori ja ammattijärjestön puheenjohtaja, korosti työväenjärjestöjen merkitystä rauhan ja järjestyksen ylläpitäjinä maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa. Kansan patoutunut tyytymättömyys ja katkeruus olisivat hänen mukaansa saattaneet johtaa verenvuodatukseen ja tihutöihin, ellei valistunut ja järjestäytynyt työväki olisi pitänyt tilannetta hallinnassaan.

Turun työväki vaati heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen tsaarinvaltaa palvelleen ja työväen kansalaisvapauksia sortaneen virkavallan korvaamista kansanvaltaisella järjestyslaitoksella, milisiillä. Kuvernööri Vuorinen ja poliisimestari Ståhl erotettiinkin, ja entisen poliisivoiman täydennykseksi palkattiin työväen järjestöjen keskuudesta 72 ylimääräistä järjestysmiestä eli miliisiä. Poliisikysymyksen järjestämiseksi perustettiin myös järjestyslautakunta, jossa työväki sai tasavertaisen edustuksen. Siellä sosialistit ajoivat ensin läpi vaatimuksensa koko vanhan poliisimiehistön irtisanomisesta.

Samaan aikaan Tokoin senaatin porvarilliset jäsenet aloittivat kuitenkin toimet vallankumouksellisen kehityksen pysäyttämiseksi Suomessa. Taistelu 8-tuntisesta työpäivästä huhtikuussa 1917 oli kärjistänyt työväen ja porvariston välejä, ja tällöin työväenjärjestöjen keskuudesta värvätyt järjestysmiehet koettiin uhkatekijäksi. Sisäministeriöstä vastaava senaattori Serlachius määräsi poliisin saatettavaksi jälleen "lailliselle kannalle". Tämä tarkoitti maaliskuussa palkattujen ylimääräisten järjestysmiesten erottamista ja entisten poliisien jättämistä toimiinsa, ellei heitä voitu erikseen osoittaa syypäiksi virkavirheisiin tms. Turun poliisimestariksi nimitettiin luutnantti Oskar Nikander.

Taistelu järjestysvallasta oli Turussa syynä siihen, että sinänsä toisarvoinen selkkaus kaupungin palolaitoksella johti touko-kesäkuun vaihteessa kunnalliseen yleislakkoon. Kunnallisvallan monopolin säilyminen porvaristolla, ts. liike- ja virkamiehillä, merkitsi sitä, että työväki näki sos.dem. kunnallisjärjestön omana valtaelimenään ja katsoi sen päätökset kaupunginvaltuuston päätösten veroisiksi. Tämä loi Turun kunnalliselämään kaksoisvallan eli vallankumouksellisen tilanteen. Työväki ei tunnustanut porvariston valtaa, eikä porvaristo kunnallisjärjestöjen valtaa.

Työväenjärjestöistä järjestyskaartiin
Kunnallislakon aikana Turun sos.dem. kunnallisjärjestö asetti järjestysmiehiä eli lakkomiliisin. Sen perusjoukon muodostivat ilmeisesti kevään ylimääräiset järjestysmiehet, ja johtoon tulivat kunnallisjärjestön koetellut ja kokeneet voimat, mm. J.H. Jokinen, K.F. Hellsten ja K.R. Harju. Miliisi kasvoi nopeasti tuhatpäiseksi. Sen aktiivisimman osan muodosti 500-henkinen ns. lentävä komppania, joka liikkui mm. polkupyöräpartioina sulkemassa liikkeitä ja valvomassa lakon pitävyyttä. Myös esikaupungeista tuli väkeä lakkomiliisiin, ja erityisesti tähän ainekseen kohdistettiin porvarillisella taholla syytöksiä omavaltaisuuksista ja huonosta käytöksestä.

Senaatti joutui puuttumaan tilanteeseen. Senaattorit Tokoi, Ailio ja Serlachius sekä prokuraattori Svinhufvud saapuivat Turkuun taivuttelemaan lakon johtoa sopuun. Suurin ponnistuksin aikaansaatu kompromissi ei ehkä kuitenkaan ollut ratkaiseva lakon päättymiseen. Lakkolaisilla oli aluksi ollut venäläisten sotilaiden tuki, mutta lakon lopussa Turun ja Ahvenanmaan linnoitusalueen sotilaskomitea vaati ilmeisesti turvallisuussyistä lakon lopettamista millä ehdoilla tahansa. Saksan mahdollista maihinnousua pelättiin? Jos seudun tilanne tarjoaisi sille edellytykset, ja jääkäriliikekin oli otettava lukuun.

Vaikka kunnallinen yleislakko oli julistettu tukemaan palomiesten vaatimuksia - palolaitoksen johdon erottamista ja jonkinasteista työpaikkademokratiaa - siihen liittyi paljon pidemmälle meneviä tavoitteita. Kunnallisjärjestön vaatimusta enemmistöedustuksesta valtuustossa ei hyväksytty. Työväki lopetti lakkonsa tyytymättä sen tuottamiin tuloksiin (vaikka palopäällikkö kyllä vaihtui). Lakko muodostui kuitenkin Turun työväelle ratkaisevaksi kokemukseksi, koska se sen aikana otti omiin käsiinsä järjestyksenpidon eli tosiasiallisen vallan kaupungissa.

Heti lakon jälkeen päätettiin ryhtyä perustamaan pysyvämpää järjestyskaartia, ja tässä puuhassa keskeiseen asemaan nousi jo kevään tapahtumissa aktiivisesti esiintynyt kauppias Tuomas Hyrskymurto. Pian ei puhuttukaan mistä tahansa kaartista, vaan salaisesta miliisistä. Sen perustamisesta ei tosin ole varmuutta, mutta se on saattanut viettää hiljaiseloa jonkinlaisena työpaikkaorganisaationa kesän 1917 aikana.

Levoton kaupunki
Keskikesällä 1917 koko kansakunnan huomio oli kohdistunut pääkaupunkiin ja sen valtiollisiin tapahtumiin. Eduskunnan tultua valtalakijupakan seurauksena hajotetuksi työväen keskuudessa tunnettiin, että parlamentaarinen tie oli kuljettu loppuun. Itsenäisyyteen tähdänneen valtalain puolustamisen ohella työväenliikkeen omatoimisuutta alettiin kaivata myös arkisempien asioiden, kuten elintarvikekysymyksen hoidossa. Kevään ja kesän kuluessa työväenjärjestöjen jäsenmäärä oli moninkertaistunut, ja tämä merkitsi, että yhteiskunnan paineet tuntuivat suoraan niiden toiminnassa. Johdon oli kuunneltava kansan "pohjavoimien" ääntä enemmän kuin se poliittisen tilanteen valossa ehkä olisi halunnut.

Turussa kriisin huippukohdaksi muodostui väkijoukkojen toimeenpanema elokuinen voiryöstö. Kaivattuaan viikkokausia korttiannoksiaan varattomat kuluttajat löysivät ensin pienen voikätkön kauppahallin erään myymälän kellarista ja sitten huhujen perusteella suurehkon voierän Valion paikallisen konttorin varastosta. Seurauksena oli partiointi ympäri kaupunkia viranomaisten puolittaisella suostumuksella tarkastamassa liikkeiden elintarvikevarastoja. Valion voi kärrättiin elintarvikelautakunnan varastoon Talousseuran talon kellariin, jonne väkijoukko useiden torikokousten melskeisen pohdinnan jälkeen murtautui ja jakoi voin täydellisen epäjärjestyksen vallitessa.

Pian voimellakan jälkeen perustettiin Antti Mikkolan** johdolla Turun suojeluskunta -  poliisilaitos ei enää riittänyt porvareillekaan.

Kun voinryöstöjuttua käsiteltiin oikeudessa neljättä kertaa marraskuun alussa, joukko venäläisiä sotilaita tuli keskeyttämään oikeudenistunnon, vapautti vangitut ja vei mukanaan syyteaineiston. Vallankumouksellinen demokratia ei sallinut kylläisten tuomita nälkäisiä, kuului perustelu Suomen oikeuslaitokseen ja lainkäyttöön kohdistuneelle loukkaukselle, jota paikallinen työväenlehtikään ei pitänyt suotavana. Monet syytetyistä nähtiin sittemmin punakaartin riveissä, eräitä myös punaisen vallan miliisilaitosen palveluksessa.

Marraskuun vallankumouksellinen lakko
Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa sosialistit menettivät eduskuntaenemmistönsä. Kesällä eduskunnassa hyväksyttyjä, mutta vielä vahvistamatta jääneitä lakeja - valtalakia, työaikalakia ja kunnallislakeja - ei haluttu jättää yhdistyneen porvariston armoille. Niitä päätettiin puolustaa yleislakolla ja perustamalla sen läpiviemiseksi työväen järjestyskaarteja.

Lakon edellä poliisilaitosta vahvistettiin vajaalla viidelläkymmenellä ns. ylimääräisellä konstaapelilla. Näissä työväki näki suojeluskunnan, jota tällä tavoin yritettiin laillistaa ja kunnallistaa. Poliisitkin päättivät kokouksessaan kieltäytyä esiintymästä yhdessä siviilipukuisten apupoliisien kanssa, koska sekä työväki että sotilaat suhtautuivat näihin epäluuloisesti.

Marraskuun suurlakko toi oman ratkaisunsa järjestysvallan kriisiin. Työväki sulki järjestyskaartinsa voimalla poliisilaitoksen ja kaupungin muut virastot ja riisui poliisit aseista sekä vangitsi maaherra Mikko Collanin ja poliisimestari Nikanderin. Poliisin tilalle asetettiin työväen miliisi, joka muodostettiin Veikkojen kompaniasta Turun työväen järjestyskaartissa. Sen johtoon pantiin - ehkä ruotsinkielen taidon perusteella - Arbetet-lehden taloudenhoitaja WIlliam Lundberg*. Hän saavutti nopeasti miliisimiehistön jakamattoman luottamuksen. 


"Lakko loppuu, mutta vallankumous jatkuu"
Saadakseen miliisin laillistetuksi ja kaupunginvaltuuston maksamaan sille palkkaa kunnallisjärjestö piti Collanin ja Nikanderin vangittuina vielä lakon päätyttyäkin, aina tammikuulle saakka, huolimatta kunnallistoimikunnan, piiritoimikunnan, piirineuvoston ja puoluejohdonkin vetoomuksista. Maakunnasta lähettivät erityisesti Collania suosineet maataloustuottajat kiukkuisia vetoomuksia ja suoranaisia uhkauksiakin Turun sosialisteille, mutta nämä eivät taipuneet.

Turun kaupunginvaltuustokin oli taipumaton eikä suostunut maksamaan miliiseille palkkaa. Palkanmaksua tehtävistään estetyille poliiseille ja ylimääräisille konstaapeleille sen sijaan jatkettiin. Kun järjestyslautakunta uusittiin yhteisymmärryksen löytämiseksi niin, että siihen tuli kolme porvaria ja kolme sosialistia, kaksi porvaria kieltäytyi yhteistoiminnasta kahden sosialistijäenen kanssa, koska nämä olivat olleet syytteessä osallisuudesta voinryöstöön.

Joulukuun puolivälissä miliisi meni lakkoon. Järjestyskaarti ja venäläinen sotaväki pysyivät sille solidaarisena erossa järjestyksenpidosta, ja öisin alkoi tapahtua. Porvarillisella taholla leimattiin miliisi ja kaarti syyllisiksi järjestyshäiriöihin. Kun miliisilakkoa päätettiin kaikesta huolimatta 17.12. jatkaa, Lundberg tiesi sen merkitsevän lähtemistä vallankumouksen tielle. Joulukuun 18.-19. päivien välisenä yönä pääsi helvetti irti, lukuisia myymälöitä särjettiin ja ryöstettiin kaupungin keskustassa. Turun ryöstöjen kaiku kiiri kautta maan, ja Antti Mikkola teki eduskunnassa aloitteen lujan järjestysvallan luomisesta Svinhufvudin senaatille.

Lundberg puolestaan painosti puoluejohtoa vallanottoon. Hän uhkasi aloittaa vallankumouksen Turussa, ellei työväenliikkeen johto saisi sitä aikaiseksi, ja kävi hankkimassa aseita Pietarista. Hän yllytti Helsingin punakaartia ottamaan aloitteen käsiinsä ja sai puolueneuvostossa läpi ehdotuksensa puoluetoimikunnan täydentämisestö radikaalin linjan edustajilla. Sanalla sanoen Lundberg teki vallankumousta kaikella tarmollaan. Toisin kuin Hyrskymurto hän ei esiintynyt suurena päällikkönä, vaan oli toimissaan pikemminkin hiljainen, vähäeleinen ja vaatimaton.

Kuvernöörin ja poliisimestarin vapauttamisen hintana maan hallitus ja Turun kaupunginvaltuusto suostuivat tammikuun puolivälissä koko vakituisen ja ylimääräisen poliisimiehistön (konstaapelien) irtisanomiseen, jotta järjestyslautakunta voisi vapaasti valita järjestysmiehistön. Poliisilaitoksen virkailijat (johto, komissariot, kanslistit) pitivät kuitenkin toimensa ja saivat palkkaa vielä helmikuultakin.

Punainen Turku
Kansalaissodan alettua Hyrskymurron tie vei kaartin kärjessä rintamalle. Hänen tililleen on luettu jonkinasteinen vastuu punaisesta terrorista. Lundberg jäi hallitsemaan Turkua ja tuli ennen punaisten tappiota ja pakoa tunnetuksi kaupungin diktaattorina. Hän oli humaani ja riittävän luja estämään mielivallan ja terrorin. Neljän Pohjan pitäjästä vangitun porvarin murha, jonka ilmeisesti suorittivat heitä Turkuun aattaneet Perniön punakaartilaiset, pyrittiin miliisin toimesta selvittämään, eikä juuri muita mielivaltaisia surmaamisia punaisessa Turussa tapahtunut.

Koko maakunnasta tuotiin pidätettyjä "vastavallankumouksellisia" Turun vallankumousoikeuden tuomittaviksi. Pidätettyjen kohtelusa ei juuri ollut valittamista, ja tuomitut kärsivät vankeusrangaistuksensa normaalisti punaisten valvontaansa ottamissa Kakolanmäen vankiloissa. Miliisi suoritti kaupungissa kotietsintöjä ja pidätyksiä, joista kuitenkin suurin osa johtui taistelusta juoppoutta vastaan. Kun kauppias Färdig valitti miliisille, että aseistetyt kaartilaiset olivat tunkeutuneet hänen kellariinsa ja tuhonneet siellä valtiolle kuuluvan (takavarikoidun) väkijuomavaraston, miliisi löysi tarkastuksessaan vielä takavarikoimattomiakin konjakkilaatikoita. Valkoisen vastarinnan keskeisiin henkilöihin kuulunut tuomari Frans Klemetti, voijutun syyttäjä, pidätettiin punaisen vallan aikana - syynä "juopumus ja paha elämä".

Kaupungin tuotantoelämä toimi, joissain tehtaissa työväen kontrollin alaisena, toisissa entisellään. Julkisia huvitilaisuuksiakin järjestettiin - miliisilaitokselta anottiin parisataa huvilupaa vuoden 1918 alkuneljänneksellä. Kaiken kaikkiaan Turussa oli rauhallista, eikä kaupungin porvariston vastarinta kelvannut sille ylpeyden aiheeksi kansalaissodan jälkeisessä tilanteessa.

Mikään idylli tai paratiisi punainen Turku ei sentään ollut. Venäläinen sotaväki syyllistyi erityisesti helmikuussa ennen poistumistaan kaupungista ryöstöihin, ja kaupungilla ammuskeltiin ajoittain - kohteena olivat usein miliisit tai kaartilaiset ja ampujina päihtyneet herrasmiehet. Kuitenkin elintarviketilanne kyettiin ilmeisesti hoitamaan paremmin kuin vuoden 1917 loppupuolella. Vallanoton kannattajat olivatkin usein vedonneet siihen, ettei elintarpeita saada kätköistään muuten esille.

Turun jälkimaine maan pahimpana levottomuuspesäkkeenä juontuu vuoden 1917 tapahtumista. Valkoisten saavuttua kaupunkiin punaisten evakuoinnin jälkeen työväki pantiin kuriin ja järjestykseen. Ludvig Lindström, entinen sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, joka marssi kaupunkiin Turun porvariston vapauttajanaan juhliman "Saariston vapaajoukon" riveissä, kirjoitti vapaussotamuistelmissaan turkulaisista varsin ylenkatseellisesti. Tarvittiin vapaajoukon päällikön, ruotsimaalaisen kreivi Ehrensvärdin aloitteellisuutta "puhdistustyön" aloittamiseen.


* William Lundberg (s. 1886 Turussa) oli ensin rautasorvaaja, sitten Arbetet-lehden, Suomen ruotsalaisen työväenliiton Turussa ilmestyneen äänenkannattajan taloudenhoitaja. Lehti eli jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja Lundberg sai tehdä ihmeitä pitääkseen sen hengissä. Hän oli jatkuvassa kirjeyhteydessä lehden Helsingin toimittajan K.H. Wiikin kanssa, joka taas oli Suomessa ehkä parhaiten perillä Venäjän bolshevikkien pyrkimyksistä. Marraskuussa 1917 Lundberg valittiin Turun miliisipäälliköksi, ja tässä tehtävässä hänestä tuli ammattivallankumouksellinen. Hänet ammuttiin Helsingissä toukokuussa 1918. 

**Antti Mikkola (s. 1869 Liedossa), fil.maist., lajit.kand., asianajaja, Turun Sanomien perustaja, kaupunginvaltuutettu ja valtiopäivämies. Turun elintarvikelautakunnan puheenjohtajana keväällä 1917 Mikkola tuki maataloustuottajien pyrkimyksiä rajahintojen korottamiseksi. Elokuussa voimellakan jälkeen hän oli perustamassa Turun suojeluskuntaa. Joulukuussa hän teki eduskunnassa aloitteen sotavoiman perustamisesta Svinhufvudin senaatille. Turussa miliisilakon aikana tapahtuneet liikkeitten ryöstöt antoivat hankkeelle lisävauhtia. Punaiset surmasivat Mikkolan Helsingissä helmikuun alussa 1918.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Alkuperäisessä artikkelissa on mukana myös ruotsinkielinen käännös Revolutionsårets Åbo.